LIISA IRENE SÄRKKÄ

MUMMONI JA MUITA SAKSMAN-SUKULAISIA

Varhaisin muistikuva sukuun kuuluvista henkilöistä lienee mummoni äiti Eeva os. Partanen (s.1870) sittemmin Aksel Saksmanin puoliso. Hän oli peräti 30 vuotta nuorempi miestään, joten kyllä sitä silloinkin oli tällaisia pareja. Leskeksi jäätyään Eeva meni naimisiin leskimies Aku Niskasen kanssa ja muutti Jylhän Niskalan emännäksi. Aku oli ollut aviossa Margareta Saksmanin kanssa.

Kävin isäni kanssa Niskalassa kesällä 1952 ja pääsin käymään isomummoni kamarissa. Hän antoi minulle muutaman kauniin kortin ja se oli suuri hetki 5- vuotiaan pikkutytön elämässä. Silloin oli kesä ja muistan kuinka häntä talutettiin ulkovessaan kahden puolen tukien. Talvella hän nukkui pois ja olimme veljeni Matin kanssa hautajaisissa. Kukaan ei ehtinyt laittaa minua virallisesti nukkumaan, joten olin nukahtanut kaikki vaatteet päälläni tuvan sänkyyn. Sen jälkeen tuli vesirokko ja se tietysti kävi läpi koko meidän lapsijoukon. 

Seuraavana kesänä mummoni vanhin sisko, myös Eeva nimeltään, tuli käymään meillä kylässä Niskalan Anjan kanssa. Mieleeni jäi vain että hän oli pitkähkö, hoikka ja täysin mustissa vaatteissa vaikka oli lämmin ja kaunis kesäinen päivä.

Niskalan kesästä muistan myös Inka-mummon veljen, Juho Siikajoen. Hän oli muuttanut Saksman-nimensä Siikajoeksi. Oliko hän ollut sen nimisessä paikassa joskus, vai onko jokin muu tarina nimenmuutokseen? Hän oli muistini mukaan myös hoikan oloinen, tyylikkään näköinen herrasmies, toimi vanginvartijana Kuopiossa. Muistan hänen käyneen aika usein meillä kylässä. Olivat varmaan isän kanssa hyviä kavereita. Juhon Lyyli-vaimo oli ystävällinen, mutta jotenkin hienon oloinen. Heidän tyttäreltään Pirkolta sain samettipukuisen nuken käydessäni heillä isän kanssa kylässä. Juholla ja Lyylillä oli toinenkin tytär Eila ja poika Toivo.

Mummoni Paavo-veli oli sodassa kaatunut Kolvasjärvellä ja hänestä oli ainoastaan sotilaskuva kammarin seinällä.

Heikki-veli oli lähtenyt nuorena Kanadaan ja siitä kerrottiin kyllä usein. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että joku sukulainen on samassa maassa kuin ratsupoliisi King.

Paavon lapsista muistan parhaiten Maijan ja Alpon. Maija oli mummon kummityttö, joten hän kävi meillä kylässä. Veljensä Alpon muistan käyneen kesäisin isän luona pajassa seuraamassa sepän hommia.

Varmaan eniten mummoni lähisukulaisista kävi meillä Mauri Saksman. Hän asui Jylhän koululla perheensä kanssa, vaimo Aune oli koulumme keittäjä ja vahtimestari. Myöhemmin Mauri oli Säviän meijerillä konemestarina. Piipahdin monta kertaa häntä tervehtimässä, ollessani Tauluaholla pikkuapulaisena enoni perheessä. Eno oli suutari Eemil Komu, äitini vanhin veli Ol. Pyhäjärveltä. Isompana tyttönä ihailin Mauri Saksmania, koska hän oli minusta niin komea mies.

Kävimme myös Nousialassa paljonkin, mm. perunannostossa ja pyhäkoulussa. Nousialan emäntä Hanna Lumilampi os. Saksman piti pyhäkoulua ja siellä oli minusta niin mukavaa käydä. Ensin pidettiin virallinen pyhäkoulu ja sen jälkeen jopa ihan kahvitarjoilu lettivehnäsen ja pikkuleipien kanssa. Kotoa oli saatu lupa jäädä pyhäkoulun jälkeen piilosille toisten pyhäkoululaisten kanssa. Oli vain muistettava tulla ajoissa hoitamaan kotihommia ja lehmänlypsyä.

Ihailin myös kovasti Nousialan tyttöjä, he olivat niin moderneja, lukeneita ja reippaita, ajoivat hevosta, traktoria ja venemoottoria niin kuin miehet. Lypsykone ja muutkin uudistukset olivat heille tuttuja, mitä ei monessakaan talossa Jylhässä vielä siihen aikaan ollut. Silloin en kylläkään tiennyt että hekin ovat Saksman-sukulaisia, siis nykyisen sihteerimme Meerin Röngän perhe Jylhän Nousialasta.

Vaatturi Heikki Saksmanista ei ole muuta muistikuvaa kuin Pielaveden kirkonkylällä se vaalea talo, jossa oli näyttävä mainoskyltti. Isäni osti sieltä huutokaupasta hihan silityslaudan ja hirmu painavan "ryykkiraudan", jolla opettelin rässäämään isän diakonaalipussihousuja. Eipä ollut ihan helppo tehtävä, mutta periksi en antanut vaikka pelotti että se rauta putoaa käsistäni.

Nämä ovat muistikuvia 1950- luvun loppupuolelta asuessani Jylhässä. Lähdinkin sitten 14-vuotiaana töihin Kirkkosaaren Jataniemeen ja sieltä Kuopioon ammattikoulun ompelulinjalle. Isäni toivoi minusta suvun manttelinperijää elikkä vaatturia. Ei minusta ihan vaatturia tullut, mutta jonkinlainen ompelija kuitenkin. Taisivat ne suvun geenit mummoni Inga Saksmanin kautta periytyä.

Olen suorastaan ylpeä, että olen syntynyt tähän sukuun. Olen viettänyt monia mukavia hetkiä sukulaisteni seurassa ja saanut tutustua edesmenneisiin sukupolviin sukukirjan parissa. Hyvä myö, pietään yhteyttä!  

*******************************************************************************************************************

 

HELVI HELIÖ os. Valta(Taulu 588)

KUN PIELAVETELÄINEN TORPANTYTTÖ TAHTOI TULLA JOKSIKIN  

Oli vuosi 1918, maassa oli ollut sisällisota, mutta Pielavedellä nälkä. Suutari Sylvesteri kulki taloissa tekemässä talonväelle kenkiä ja sai palkakseen jauhoja. Kun vaimo hoiti paria lehmää, lampaita ja porsaan, oli seitsenhenkisellä perheellä ruokaa. Kun vielä marjoja poimittiin talven varaksi, niin ei entisessä sotilastorpassa nähty nälkää, eikä edes pettua syöty, kuten monet muut joutuivat syömään.

Huhtikuussa syntyi perheeseen kuudes lapsi, terve tytön pullukka. Kun vaimo huokaili; en jaksa enää, tällä on aina nälkä. Sylvesteri rauhoitteli: ”Kun Herra on antanut lapsen, hän antaa myös voimia äidille”. Äiti tahtoi nimeksi Lyylin, mutta isä sanoi papille: ”Helvi”.

Tyttö kasvoi ja vahvistui, kuvitteli tulleensa toisesta maasta, olleensa tanssija, ballerina. Hän harjoitteli jatkuvasti pyörähdyksiä, joten äiti moitti, sanoen ” en koskaan näe sinun ottavan askelia aina vain hyppyjä. Olet aivan erilainen kuin toiset, olet kuin vieras lapsi.”

Kun isommat sisarukset lukivat läksyjään iltaisin pöydän ääressä, tyttö oppi lukemaan ihan kuin varkain, kurkistellen sisarusten kirjaan. Uusia lapsia syntyi perheeseen ja heitä joutui hoitamaan. Iso oli tuutu, missä vauva nukkui. Jalkopäässä istui tyttö lukien kirjaa, jota sisarukset lainasivat koulun kirjastosta. Aika ei tullut pitkäksi, koko satujen maailma oli läsnä. Siitä kasvoi polte päästä oppikouluun. Lähin oli Kuopiossa jonne kylän suurimman talon isäntä lähetti poikansa, päämääränä pappi.

Heti kansakoulun käytyään Helvi lähti piiaksi, jatkokouluun ei ollut varaa, oli liian paljon suita syömässä! Lukuinto ei lakannut. Ei ollut mitään mahdollisuutta lukea ja saada oppikirjoja. Heti rippikoulun käytyään Helvi pyrki tuttavan välityksellä Helsinkiin palvelukseen. Äiti siunaili; ”Miten noin nuori tyttö menee yksin suurkaupunkiin, sillä siellä on houkutukset”. Isä sanoi: ”Olen huomannut, että sinulla on halu oppia, enkä minä köyhänä miehenä ole voinut auttaa. Mene Helsinkiin, siellä on mahdollisuus oppimiseen. Tee työtä, ole rehellinen, hae oppia.”

Tyttö matkusti elämänsä ensimmäisen kerran junassa. Ah, mikä jännitys, mikä odotus!

HELSINKIIN

Olin Helsingissä. Mikä riemu. Isäni oli puhunut usein Helsingistä kuin kadotetusta paratiisista. Nähtävästi hän oli suorittanut kisällin tutkinnon täällä, koska oli suutarimestari.

Perhe asui Kruunuhaassa Maneesikatu 2. Perheeseen kuuluivat lapset, 14-vuotias Ulla ja kolmevuotias Poppe, jonka hoitajaksi minut oli otettu. He olivat suomenruotsalaisia, puhuivat keskenään ruotsia ja minulle suomea. Ensimmäinen ilta 5.2.1935 oli mahtava elämys. he ottivat minut mukaansa puistoon Runebergin patsaalle. Siellä loimusivat tervapadat kirkkaana valtavan kansanjoukon edessä ja patsaan ympärillä oli suuri joukko miehiä ylioppilaslakki päässään ja he lauloivat: Gaudeamus igitur… Sitä iltaa en unohda koskaan. Voin nähdä sen niin kauan kuin elän.

Iltaisin nuoret kokoontuivat Liisan puistoon, Ulla otti minut mukaansa. Kauhistus, minua pilkattiin, minulle naurettiin, kun en osannut puhua. Rouva kielsi murteella puhumisen, ettei lapsi oppisi rumaa Savon murretta. Oikeassa hän olikin. Nyt tuli kova paikka. Ensiksi oli opittava lausumaan suomenkieltä. Kirjoittamaan olin sen oppinut, minulla oli hyvät kansakoulun opettajat.

Unelmien täyttymys oli nähdä Kaisaniemen puiston luistinradalla kaunoluistelijatyttöjä. Ahmin heidän pyörähdyksiään, en osannut luistella. Kerran yritin Ullan nurmareilla, lapset huusivat: ”Katsokaa tuota isoa tyttöä, se ei osaa luistella!” Paljon oli opittavaa, samoin kävi Mustikkamaan uimarannalla. Pielavedellä olivat toisenlaiset taidot tärkeitä.

Ruotsia yritin opetella sana sieltä toisen täältä. Yritin ylpeänä näyttää isäntäväelleni ruotsinkielen taitoani sanoen:” Kävin Jortukarnes mölkputiikki nimisessä kaupassa”. Hei missä? Sanoin: Oven päällä luki ihan selvästi nimi. Se oli Jordbrukarnas mjölkbutik. Siihen lopahti ruotsin kielen yksin oppiminen. Tätä omaa kieltäni opin tarkalla muistamisella, ettei vain lipsahda.

Kesällä 1935 olin perheen kanssa Tenalassa, joka oli ruotsinkielistä seutua. Sain nähdä suuren meren, kalastusalukset ja kalastajat, sain kiivetä kallioita ylös. Minua kohdeltiin hyvin, mutta halusin opiskella oikein kirjoista. Se loppui alkuunsa. En saanut nostaa lainaamiani kirjoja pöydälle, kun ei tiedetty millaiset kädet olivat niitä koskeneet. Perheellä oli basillipelko. Sanoin itseni irti. Minun oli jatkettava sitä, minkä vuoksi olin tullut Helsinkiin. Herra sanoi minulle:” Sinusta tulisi hyvä professori, elleivät muut lahjat olisi niin pirun negatiiviset”. Rouva jatkoi: ” On niitä kaatunut isompiakin laivoja, saatikka tuollainen pieni pissapotta”. En muistele heitä pahalla. He olivat hyviä ihmisiä, pitivät apulaisen perheenjäsenenä. Heitä suututti kun lähdin pois.

OPINTOJA

Alkoi elämässä uusi jakso. Lettipäinen savolaistyttö sai töitä kuppilan keittiöstä. Äitini sisar otti minut asumaan. Omaa väkeä oli täti, setä, kirjapainossa työssä oleva Toivo ja Kauppakorkeakoulua käyvä Kaari. he olivat tosi kristittyjä ihmisiä. Setä oli puuseppä, he elivät niukasti, mutta yksikään avunpyytäjä ei lähtenyt tyhjin käsin ovelta. Silloin oli pula-aika eikä ollut työttömyyskorvauksia eikä sosiaaliapua. Kaari opetti minulle keskikoulun aineita.

Sisareni Hanna oli Kehvon Huttulassa keittäjänä. Hän oli puhunut minusta talonväelle seurauksella, että minut kutsuttiin sisäköksi Huttulaan. Kaarina – maisteri opetti minulle saksaa, Hiekkalan tytöt matematiikkaa ja eräs luonnontiedon opettaja kasvit ja niiden nimet. Syksyllä muutin takaisin Helsinkiin. Koulukujan yhteislyseosta sain luvan suorittaa yksityisoppilaana 5. luokan oppimäärän vuodessa. Kaarina-maisteri opetti edelleen saksaa. Palkaksi kävin kerran viikossa siivoamassa professori Vartiovaaralla, missä Kaarina asui sisarensa luona.

Keväällä 1938 suoritin keskikoulun tutkinnon yksityisoppilaana. Oppineet ihmiset ovat auttavaisia. He takoivat päähäni kesän aikana viiden vuoden saksan ja matematiikan. Olin onnellinen ja mahtava. Pidin itseäni kotikylällä viisaana. Sen jälkeen en enää ole ollutkaan viisas.

Keskikoulun ansiosta sain työtä Elannon leipä- ja maitokaupasta. Ruotsinkielen taitonikin oli tarpeen, sillä asiakkaita piti palvella molemmilla kotimaisilla kielillä ja siihen aikaan Helsingissä asui aika paljon ruotsinkielisiä. Työ oli hauskaa, asiakkaiden kanssa kiva puhua ja maitoa mitattiin omiin astioihin ja leipä annetiin hyllystä. Iltaisin ja pyhänä luin Kaarin vanhoja oppikirjoja ja antikvariaateista sain jonkun. Huvitteluun ei ollut rahaa eikä aikaa. Tädin mieliksi kävin Johanneksen seurakunnan iltamissa, kuten niitä kutsuttiin.

Syksyllä 1939 sain lainaa ja aloitin lukion kurssin. Menin iltakouluun, mutta se ei ollut minua varten. Oppilaat olivat luokalle jääneitä koululaisia ja heillä oli niin paljon muuta puhumista ja minulla kiire. Saksalaisjuutalainen mies opetti ryhmässä saksaa ja opetti hyvin. Tapahtui merkillinen seikka. Talvisota oli juuri alkanut, kun ryhmä oli viimeisen kerran koolla. Kun menin seuraavana päivänä, ovessa oli toinen nimi. Talon asukkaat väittivät, ettei sellaista henkilöä ole talossa koskaan ollutkaan. Arvaukseksi jäi, minne hän katosi.

Alkoi talvisota, koulut ja luvut loppuivat, kaikille tuli työvelvollisuus. Miehet olivat rintamalla, naisten piti hoitaa työt maalla ja kaupungissa. Sota päättyi 13.3.1940 ja miehet palasivat kotiin. Minne työ hävisi? Sitä oli ennen ja vielä enemmän sodan aikana. Nyt ei päässyt minnekään.

Eräs tuttavani oli mennyt Gotlantiin ja siellä maanviljelijän kanssa naimisiin. Hän kutsui sinne ja minähän lähdin. Oli elämys matkustaa laivalla Tukholmaan ja siellä tietä ihmisiltä kysellen rautatieasemalle, josta junalla Nynäshamniin odottamaan Visbyn laivaa. Oli kevät, paljon kukkia ja kukkivia puita.

Visby ihastutti pienine taloineen, mukulakivikatuineen ja suurine kirkonraunioineen. Olin matkustanut keskiaikaan. Pienestä kivitalon konditoriasta sain oikeata kahvia ja pullaa. Suomessa ei ollut nähty niitä herkkuja aikoihin.

Gotlanti, Itämeren helmi, tasainen kukkien ja pensaiden peittämä maa, tuulen tuivertamine mäntyineen. Rantojen kivipatsaat ”raukit” näyttivät jättiläisihmisiltä ja – eläimiltä, jotka olivat jähmettyneet kivipatsaiksi kuin Lootin vaimo. Olin ensin Lärbrossa tuttavani perheessä, siellä oli helppo tutustua kyläläisiin. Kuulin heidän sanovan: ”Hon är inte fremmande, hon är en av os”. Seurustelin erään ylioppilaspojan kanssa ja hän opetti minulle trigonometriaa.

Pääsin sisäköksi Lennagårdiin de Joungelle. Oi mitkä olot, ihana herrasväki ja hyvin kasvatetut lapset. Lastenhoitajan loma-aikana olin lasten kanssa, he olivat koulupoikia. Vein heidät lavalle tanssimaan ja meillä oli oikein mukavaa. Sinnekin oli tullut Suomesta sotalapsia ja sain toimia tulkkina. Kerjäsin kuponkeja, joilla lähetettiin Suomeen ruoka-apua.

Uskoin olevani enemmän hyödyksi Suomessa ja palasin kotiin. Kannan Gotlannin muistoa sydämessäni, melodian soidessa mielessäni: Ljuvliga sommarnatten, blonande vikens vatten, flickan bär blommor ihåren, Månen slår silver i snåren…

Tärkein syy oli saada jatkaa lukiota. Haaveeni ei jättänyt minua, eikä lamppu sisälläni sammunut. Minun oli saatava ylioppilastutkinto hinnalla millä hyvänsä. Pääsin töihin vuoden 1943 alusta Varkauden Ahlströmin tehtaalle tuntikirjuriksi. Varkaus oli vilkas kulttuurikeskus ja pääsin jopa teatteriin avustajaksi. Teatterinjohtaja Heiskanen kehotti hakemaan teatterikouluun, mutta milläs menet. Leipä oli tienattava eikä teatterikoulua käydä sivutyönä, se nielee koko ihmisen.

Hakeuduin Helsingin kenttäpostikonttoriin. Oli taas mahdollisuus jatkaa opiskelua, pääsinkin erittäin pätevien opettajien ryhmiin. Helsingin Suomalaisesta Lyseosta sain luvan tenttiä vuodessa 8. luokan oppiaineet. Ylioppilaskirjoitukset pidettiin sodan takia Leppävaarassa. Meitä oli kaksi tyttöä poikajoukossa keväällä 1944. Se oli saavutus ja voitto! Havaitsimme että vasta kynnyksen yli pääsimme ja nyt tosi koetus alkaakin.

Yliopistoon pääsi silloin ilman koetta opiskelemaan kaikkia muita aineita, paitsi lääkäriksi ja insinööriksi. Ajattelin agronomin ammattia ihanteelliseksi. Ei käynyt, kompastuin ensimmäiseen kemian kokeeseen. Mielessäni kuvastui aika sisäkkönä ”husana” de Joungella; ne hienot päivälliset ym. jolloin sain auttaa hovimestaria tarjoilussa. Pyrin KK:n hotelli- ja ravintolakouluun, pääsin ja sain harjoittelupaikan Mikkelin Savon Seutu-ravintolasta. Työ ei ollutkaan hienoa, vaan arkista aherrusta. Jatkoksi määrättiin Hyvinkään Ahjo, mutta tuli este.

Olin tutustunut nuoreen mieheen ja mennyt vielä kihloihin. Hän oli päässyt armeijasta sodan loputtua. Syksyllä 1945 hän tuli Helsinkiin postiin. Minun piti päästä myös. Työpaikkani oli Elannon kuppila, jossa sen alan haaveet haihtuivat lopullisesti, lähdin ja menin pääpostiin. Iltavuorot eivät käyneet kun odotin ensimmäistä lastani. Mieheni Kurre luki lakia ja siitä keskustellessamme, huomasin kuinka kiinnostava ala se on. Vanha ystäväni, herastuomari Pielavedeltä oli ehdottanut minulle lain lukua, viittasin silloin kintaalla - se on puisevaa ja ikävää.

Kurren tentit menivät huonosti. Hän oli hermostunut, kun oli työ ja kotona lapsi, eikä ollut aikaa. Silloin ajattelin, minäpä rupean kaveriksi lukemaan. Kirjoittauduin yliopistoon alemman oikeustutkinnon suorittamista varten. Toinen tyttökin ehti tällä välillä syntyä. Elettiin vanhaa aikaa: lapset tulivat, kun oli niiden oma aika. Siinähän se meni, suoritin tutkinnon 10.2.1949.

Olin siis suorittanut alemman oikeustutkinnon, minulla oli virka Valtion Tapaturmatoimistossa, mutta se ei riittänyt. Minun piti jatkaa lain lukua. Kun alempi meni niin nopeasti, luulin saavani helpolla myös ylemmän. Totuus oli toisenlainen, kandidaattitutkinto oli kiven takana. Ajattelin; vaikka minun olisi mentävä läpi harmaan kiven, minä menen.

Muutimme asumaan Puistolaan vähän isompaan asuntoon, kun oli jo lapsia ja apulainen. Mennä retuutettiin. Kurre haki kirjastosta kurssikirjat ja oppaita pitemmällä olevilta tovereiltaan. Hän alleviivasi vaadittavat osat ja sitten luettiin. Iltaisin lasta syöttäessä ja kotiaskareita tehdessä niistä keskustelimme. Pienempiä tenttejä meni läpi ja menihän se viimein iso siviilikin, vaikka se oli jo työn takana. Veljeni vaimo ja sisareni Pielavedeltä auttoivat yhtenä kesänä ottamalla lapset luokseen.

PERHE KASVAA

Muistan sen, kun helmikuun viimeisenä päivänä poika rupesi syntymään, hätyytti meidät Naistenklinikalle, vaikka lääkäri oli sanonut lapsen syntyvän maaliskuun lopussa. Ei ollut käytössä ambulanssia eikä varaa taksiin, mentiin linja-autolla. Helsinginkadun kulmassa tuntui jo oudolle. Kurre sanoi: ”Juostaan nopeasti taksiin”. Vastasin: ” En voi juosta, enkä kävelläkään, juokse sinä”. Sairaalassa oli minulla eväänä Rikosoikeuden kirja, oli aikaa lukea.

Prosessin tenttiä varten oli preppausryhmässä. Tuntui etten jaksa valvoa, yöt kävelin keittiössä lukien. En uskaltanut istua, olisin siihen sammunut. Puistola-Helsinki junassa kirja oli aina mukanani. Piti varoa ettei tuttavia tullut samaan vaunuun, he kun olisivat lörpöttelyllään varastaneet minulta kalleintani – aikaani.

Ensimmäisellä kerralla prosessin tentissä reputin. Olin tulla hulluksi nähtyäni nimeni luettelossa. Lähdin yliopistolta juoksemaan Kaivopuistoon. Pääsin Tähtitorninmäelle asti, aikomuksenani juosta mereen, kun minuun tartuttiin kovakouraisesti kiinni. Kurre oli huomannut lähtöni ja arvannut aikeeni. Nyt käsitän, miten tyhjästä syystä joku voi tehdä itsemurhan. Minulla oli mies ja lapset, en yhtään ajatellut heitä, vaan vain epäonnistumistani. Ei tarvitse olla syynä muuta kuin liika väsymys. Tiesin varmasti etten voi hidastaa tahtia, jos jäisin ryhmästä, en valmistuisi koskaan. Kaikki työ ja vaivannäkö ja lasten laiminlyönti olisi mennyt hukkaan.

Sain vakinaisen paikan Sosiaaliministeriössä ja luvan käydä luennoilla. Tuomarit olivat kiinnostuneita kotitehtävistäni muistaen omia lukuaikojaan. Ministerin suosituksella saimme asunto-osakkeen Maunulasta, johon silloin rakennettiin asuntoja lapsiperheille. lapsilisät kolmesta lapsesta kävivät vähittäismaksuna. Kuun lopussa haettiin Kauppatorilta silakoita, jotka olivat halpoja ja hyviä.

Jostakin syystä oikeustieteen historia oli jäänyt viimeiseksi, ehkä siitä syystä, että alemman suoritettuani tenttijärjestys oli vapaampi. En muista enää professorin nimeä, mutta hänen sanansa muistan: ”Teillä ei ole edellytyksiä lainopin opiskeluun, kehotan teitä jättämään tämän alan”. Silloin henkäisin; ”En kai nyt enää tätä jätä, kun olen suorittanut kaikki muut tentit”. Proffa loukkaantui: ”Minunko aineeni jätetään viimeiseksi, minunko ainettani halveerataan”.

En toki sitä tehnyt. Se oli Ruotsi-Suomen historiaa, Sten Sturet ja muut valtionhoitajat. Valtioneuvoston oikeuskansleri sanoi: ”Opettele kirjan ulkoa, sillä tenttaaja, kirjan kirjoittaja, ei muuta suomea osaa”. Niinpä tein, laskettelin ulkoa seuraavan kerran joka kysymykseen, eikä siitä ollut haittaa minullekaan. Menihän ne kaikki tentit läpi ja 14.10.1954 oli publiikissa.

Sinä aikana ravintolakäyttäytyminen oli erilaista kuin nyt. Meitä oli neljä juuri valmistunutta naisjuristia ja päätimme juhlia suurta tapausta. Tarjouduimme Mannerheimintiellä olevaan ravintola Viiniin, mutta portsari ei päästänyt meitä sisään. Työnsi ovesta epäkohteliaasti kuin lumppuja. Meitä harmitti ja pysähdyimme oven eteen neuvottelemaan. Ohi käveli vähän vanhempi herrasmies. Esitimme hänelle asian ja pyysimme seuraamme. Menimme sisälle ja sama portsari toivotti meidät tervetulleiksi. Luimisteli kun oli nähnyt koko shown.

Niin – minulla oli lainopinkandidaatintutkinto. Miksi en tuntenut tyytyväisyyttä? Oli kuin naru olisi katkennut kaulalta ja olisin pudonnut tyhjään. Ei läksyjä, ei yliopistoa, ei mitään. Ja paperi, oli vain paperi minulle itselleni, mutta mikä arvo sillä olisi muille, työnantajille. Puuttui näyttö.

Piti hankkia harjoittelupaikka. Olin käynyt seuraamassa Espoon käräjiä, mutta pelotti. Lautamiehet istuivat torkuksissa, eivätkä osallistuneet päätöksen tekoon. Savossa ovat ihmisetkin helpompia. Helsingissä sattui olemaan shakkimestaruuskilpailut. Serkkuni Toivo Salo esitteli minut Iisalmen tuomiokunnan tuomari Eino Heilimolle. Hän toivotti minut tervetulleeksi Iisalmeen. Tosi oli, että Savossa lautakunnan jäsenet olivat tarkkaan mukana joka asiassa. Auskultantin istuessa he muistivat saman tyyppisiä asioita, jotka presidentti itse oli istunut. Minuun luotettiin, nimeni ehkä auttoi asiaa, muistuttihan se vähän Heilimoa. Hän oli kansalle kuin oikeusjumala.

Ensimmäiset käräjät istuin Lapinlahdella Mäen talossa. Sain määräyksen yllättäen kesken käräjien. Heilimo oli eläkkeellä ja vt. tuomarina oli Lehtikunnas, joka oli sairastunut kovaan kuumeeseen. Hovioikeus määräsi puhelimitse minut jatkamaan. Ei syytetty voi tuntea oloaan kurjemmaksi kuin minä istuessani linja-autossa Iisalmesta Lapinlahdelle.

Tapahtui ihme kun menin pöydän taakse istumaan ja asianosaiset tulivat sisään. Pelko hävisi, tunsin olevani joku toinen, jolla oli valta ja voima nähdä asiat oikein.

Itä-Suomen hovioikeus myönsi minulle 19.12.1958 varatuomarin arvon, kokeet oli läpäisty.

Minulle oli myönnetty palkatonta virkavapaata Sosiaaliministeriöstä. Palasin työhöni takaisin, mutta tiesin, että olisi saatava nopeasti koulutusta vastaava virka. Ministeriössä oli monta maisteria toimistoapulaisen vakanssilla. He hakivat virkoja, mutta esteeksi nousi ” miksi he ovat niin kauan olleet alemmassa toimessa, heissä on varmaan jokin vika”. Ja niin miehet menivät edelle.

Sen vuoksi hain maalle ja myös siitä syystä, että maalla tai pikkukaupungissa asuminen ja eläminen on parempaa. Kävi taas kerran toteen: savolaistyttö lähti Helsinkiin hakemaan piällysmiehen paikkaa, ei onnistunut. Piti palata takaisin maalle.

Virkani Sosiaaliministeriössä notaarina oli vakinainen, mutta en voinut jäädä pysyvästi. Verohallitus julisti auki Lapinlahden verolautakunnan puheenjohtajan viran, jota hain ja tulin hyväksytyksi.

Oli tehtävä luovutuksia. Maunulassa oli hyvä, uusi asunto, joka oli jätettävä ja mentävä vuokra-asuntoon Lapinlahdelle pieneen murjuun. Muuten aika kului mukavasti, olin istunut siellä käräjiä, joten kansa luotti minuun.

Vuoden 1959 lain muutoksessa verotuksen valvojaksi tuli Verohallitus ja verotuskäytäntö muuttui. Kunnat ja seurakunnat siirtyivät valtion verotuksen yhteyteen. Siilinjärvelle perustettiin Siilinjärvi-Maaninka verotoimisto, johon haettiin verojohtajaa. Lähetin paperit ja minut hyväksyttiin 1.1.1960 alkaen verojohtajan virkaan.

Kävelin radan poikki 2.1.1960 ilmoittautumaan kunnanjohtaja Pantsarille. Vastaanotto Siilinjärvellä oli ystävällinen, niinpä viihdyin siellä eläkkeelle siirtymiseeni vuoteen 1984 saakka.

Olin yhden kauden kunnanvaltuustossa demarien riveissä. Menin ihan sitä varten, että pääsen kunnan luottamustehtäviin. Kansalaisopisto oli haaveena ja pääsinkin johtokunnan puheenjohtajaksi. Kunnan luottamustehtävään pitää käydä oppi valtuustossa. Täytyy myöntää, olen käynyt kouluja opissa ollut, mutta kunnanvaltuusto oli elämäni korkeakoulu.

Mielessäni ihmettelen, mikä johdatus minulla on ollut. Tielleni on tullut niin paljon hyviä ihmisiä, jotka ovat auttaneet pyyteettömästi. Olen heille velkaa, minun on autettava ihmisiä, jotka apuani pyytävät. Mitään ei saa ilman uhrausta, mutta oliko uhri liian suuri. Elämä on eletty, siitä ei voi tehdä parempaa, eikä itseään paremmaksi. Tunnen olevani siinä elokuvassa kuvattu Tuomari Martta.

Kaksi tapausta elämässäni ovat kysymysmerkkejä. Ensimmäinen on uni, jonka näin lapsena. Unessa olin sairasvuoteella ja toisessa huoneessa pyhäkoululapset lauloivat: ”Sun haltuus rakas isäni”. Huoneessa, jossa olin, seisoivat opettaja ja pappi. He avasivat valtavan suuren mustan kirjan. Kultaisin suurin kirjaimin luki nimi Laki. Ääni sanoi:” Laki tämä on sinun elämäsi”.

Toinen tapaus ollut unta vaan todellisuutta. Ihmiset kertoivat Pielavedellä minun sanoneen: ”Minä en tule takaisin ennekuin olen itse ylioppilas ja minulla on hieno mies, joko tuomari tai lääkäri”. Se mies sattui tai tuli mukanani tuomariksi.

Näin se on totuus. Torpan tyttö halajaa kaupunkiin, koti maalla, kaupungissa ollaan vierailulla. Tämä oli kertomus savolaisesta piikatytöstä, joka halusi tulla joksikin.

*******************************************************************************************************************                          

 

SIRKKA-LIISA HILTUNEN OS. Saksman (taulut 532 /536)

ELÄMÄNTARINANI

Isäni Eino ja äitini Aili vihittiin 20.10.1935 ja aluksi he asuivat Vaaraslahden Ylä-Räisälässä, josta muuttivat Tervoon 10.7.1936 ostettuaan Salakka- nimisen talon. Me kaksi sisarusta, Sirkka-Liisa ja Sylvi Helena synnyimme siellä. Perhe muutti sieltä Itä-Karttulaan 13.5.1939. Siellä syntyivät Sinikka 1945 ja veljeni Seppo Juhani 1948.

Lapsuuden kotini oli Itä-Karttulassa Lyytikkälän kylän Kolpus-niminen talo. Kotini oli tavallinen maalaistalo, jossa karjanhoito ja maanviljely olivat elinkeinomme. Silloin tehtiin kotona kaikki, niin perunajauhot, siirapit, saippuat, kankaat ja kengätkin samoin reet ja kaikki tarpeelliset työkalut. Sota-aikaan meillä oli puhelinkeskus, joskus kesäisin sitä oli hoitamassa oma sentraalisantrakin, tärkeä tiedonvälittäjä tuolloin. Muistan myös sotavangin olleen meillä vähän aikaa. Me tytöt taisimme vähän pelätä häntä.

Isänmaallisuus ja uskonnollisuus olivat arvoja, joihin silloin turvattiin. Hengellisiä seuroja pidettiin ja kinkerit olivat meilläkin useamman kerran. Äiti toimi pyhäkoulun opettajana johonkin aikaan ja kävi Aune – tädin kanssa Herättäjä-juhlilla. Kokoonnuttiin ompeluseuroihin, oli osuuskauppatoimintaa ja Nuorisoseuran toimintaan osallistuttiin. Meillä oltiin aktiivisesti maalaisliittolaisia. Isä kuului joskus kunnanhallitukseen. Kekkosen aikaa se oli tupa-iltoineen. Maatalousnäyttelyt ja tammimarkkinat olivat isän menoja.

Sota oli Isälle kova kokemus, hänen terveytensä meni siellä. Perheelle hän ei siitä puhunut. Sota-aika oli erityisen raskas kaikille naisille, äidillemmekin. Kaikki maatalon työt olivat hänen huolenaan. Sodassa oli myös äidin ja isän monta veljeä. Meillä oli pidettävä nais- ja miespuolista vierasta työvoimaa. Kirjeenvaihto ja pakettien laitto rintamalle lisäsi äidin askareita. Siinä sivussa me kaksi tyttöä kasvoimme.Lehmiä opettelin lypsämään jo 9-vuotiaana - litran mittaan! Se ei ollut ollenkaan oikea astia lapselle. Navettatyöt ne etupäässä ovat jääneet muistiin.

Kävin Saitan kansakoulun, Oriveden kansanopiston, Suonenjoen emäntäkoulun ja Mikkelissä apuhoitajakurssin. Haaveilin talousopettajan ammatista, mutta oppikouluun ei minua päästetty, kun sisareni Sylvi oli jo siellä. Ei ollut kuulemma rahaa. Enkä halunnut ainakaan talon emännäksi! Mikkelin apuhoitajakurssin käytyäni olin töissä vuoden Leppävirran paikallissairaalassa. Sitten oli autettava vanhempiani kotona, koska he tulivat jo raihnaisiksi. Halu sairaalatyöhön vei Kuopion keskussairaalaan. Vapaapäivinäni auttelin kotonani Itä-Karttulassa.

Syksyllä 1963 läksin Helsinkiin Sylvin asuintoveriksi. Rakastuminen kaavilaiseen rakennusmestari Antero Hiltuseen (s.16.4.1936) johti pian kihlaukseen 7.12.-63 ja häihin kesällä 13.6.1964. Tusina sukulaisia oli todistamassa. Saimme Helsingissä kaksi lasta, Merja Hannele syntyi 1.1.66 ja Mikko Antero 26.3.1967. Muutimme Vantaalle v.1969 omaan asuntoon. Työpaikkani oli viimeiset 20 vuotta SPR:n Veripalvelu ja puolisoni Antero jäi eläkkeelle Vantaan seurakuntayhtymän palveluksesta.

Merja opiskeli Saksassa ekonomiksi ja asuu Hannoverissa miehensä, rikoskomisario Arne Denglerin (s.28.10.1963) kanssa. Heillä on kaksi poikaa Janne Antero Gerhard Dengler s.30.8.1996 ja Peter Arne Mikko Dengler s.14.2.1999.

Mikko opiskeli diplomi-insinööriksi ja on projektipäällikkönä J. P. Talotekniikalla. Asuu Vantaalla.

VANHEMPANI

Isäni Eino syntyi perheen esikoisena Pielaveden Vaaraslahden Ylä-Räisälässä. Sisaruksia hänellä oli kolme veljeä ja kaksi siskoa. Hän oli käynyt kansakoulun ja Kansanopiston. Ammatti oli maanviljelijä. Hän oli rauhallinen ja leikkisä, nukkui paljon. Näytti suloiselta, lempeältä ja hyvältä. Hänellä oli vaatimaton ja myönteinen elämänasenne ja perusluterilainen, hiljainen vakaumus. Miehuusvuosinaan hän oli poliittisesti aktiivinen, kuuluen Maalaisliittoon. Hän toimi kunnanhallituksen ja vaalilautakunnan jäsenenä. Kuului myös Maamiesseuraan ja Metsänhoitoyhdistykseen. Nuorempana harrasti metsästystä ja kävi myös kylissä teuraseläimiä lopettamassa.

Parhaita muistojani hänestä on kun sain katsella ja haistella tuoksua isä tehdessä hevosillemme apetta pimeässä, viileähkössä tallissa. Emme puhuneet mitään. Rytmikäs työn ääni ja tuoksu olivat ihania hetkiäni. Rakastin isää ja hevosia.   Isän elämä päättyi 26.1.1976 Pielavedellä, jonne olivat muuttaneet v.1975.

Äitini Aili os. Tikkanen, syntyi 29.10.1911 Pielaveden Sarvijärvellä maanviljelijäperheen 11-lapsisen katraan toiseksi vanhimpana. Hän oli käynyt kansakoulun ja Kansanopiston ja teki elämäntyönsä maalaistalon emäntänä.     Äiti oli punoittavaposkinen, kiireinen, siisteyttä rakastava ja seurallinen. Hän oli perinyt jo kotoaan perusluterilaisuuden ja uskonnollisuuden. Hyvä kodinhoito ja ”ole kunnon kansalainen – motto” olivat hänelle tärkeitä. Äiti ei ollut poliittisesti aktiivinen, oma vahva kantansa hänellä kyllä oli. Hän kuului Lotta Svärd- järjestöön ja Maatalousnaisiin ja harrasti käsitöitä, sanaristikoita ja lukemista. Hän tilasi Kotimaa- ja Kotiliesi- lehtiä. Hänen elämänsä päättyi äkillisesti Kuopion keskussairaalassa 3.3.1980. Molemmat on haudattu Pielavedelle.

ÄITINI VANHEMMAT:

Heikki Tikkanen s. 18.6.1891, k. ? , vihitty 1909

Heikki oli hyvin terveoloinen, myhäilevä yhdellä silmällä näkevä. Käveli ainakin kerran Pielavedeltä Karttulaan luoksemme. Heikki eli vanhaksi, oli terve, punakkaposkinen, leikkisä, ihana ukki.

HEIKKI-UKKI ANTOI KERRAN MINULLE KIRJOITELMIAAN RENKIMIEHISTÄ:

”Vanhaan hyvää aikaan renkimiehet olivat kuin kotikasvuja. Torpparin vanhin poika laitettiin aina isäntätaloon paksummalle leivälle käskyläiseks´, olihan ikävä kaukana. Alussa katon alla vaan uskollisuus kasvo. Talosta sai hyvän elämän uran.

Eipä muistannakkaa joku meijän poijjista, mänj Venemäkkee kuuliaisiin kuokalle! Ottaneet pojan kiinni, tervanneet piän korvia myöten ja hatun piähän. Kotona pit keritä piä ja suopa-lippeellä pestä. Siihen aikaan kaikilla miehillä oli pitkä leikkotukka, paits´ linnasta tulleilla. Siitä lähtiin kaikki liippuutti tukkasa tähän päevään asti. Kinkerpäevähän se ol tukalin, mut toiselta puolin arvaten näkemään koko kylän immeisiä – näestä se kehitty seutuja palavovia, rakkautta ei sittä riittännä näköpiirin yli, vuan aenoastaan naapurin renkiin. Niinpä raitilla vastaan tullen vaihettiin piipun perskat suusta toiselle ystävyyven lujittamiseksi.”

Ida Maria Tikkanen os. Kolehmainen 18.6.1891, k. 15.1.1964

Ida oli lyhyehkö, pyöreä, ihana mummu. Eivät katuneet nuorena naimisiin menoaan, mummu oli ollut vasta 18- vuotias! Oli juhlaa kun he kyläilivät Itä-Karttulassa ja ompelija tuli meille leninkejä mummolle ompelemaan. Ida-mummo väsyi aiemmin ja kuoli jo seitsenkymppisenä. Heillä olikin 11 lasta ja sen ajan kova elämä.

ÄITINI AILI SAKSMANIN OS. TIKKANEN ISOVANHEMMAT:

Ida Maria Kolehmainen os. Kuronen s.23.4.1872 Maaningan Kurolanlahti. Veti kellon yöllä kahden aikaan ja kuoli 23.2.1938.

Pekka Juho Kolehmainen syntyi Pielaveden Taipaleen kylässä s. 4.2.1870 ja kuoli 12.12.1941. Asui Heinämäen Toivaalassa ja rakennutti Koivulan. Kuuleman mukaan Pekka oli totinen ja pelottava mies, ainakin lapsille.

ISÄNI EINO SAKSMANIN VANHEMMAT:

Äiti: Hilda Pulkkinen syntyi Pielaveden Taipaleen kylässä 28.9.1886, k. 17.3.1971.

Muistan hänet jykevänä ja hyvin uskonnollisena. Lapsena kunnioitin häntä pelonsekaisesti. Olimme vuorotellenkin sisareni Sylvin kanssa aina kesäisin mummolassa, jopa kolmekin viikkoa kerrallaan. Mummo opetti iltarukouksen ja puhui usein Jumalasta. Minä en aina olisi jaksanut innostua uskon asioista. Hän oli lukenut Raamatun kuusi kertaa kannesta kanteen. Hän vieraili luonamme Karttulassa vuosittain ja kirjoitti myös kirjeitä. Olin jo työelämässä, kun vielä tuli kirjeitä. Hän piti suvun siteitä kiinni ja viimeisellä tapaamisellamme, olin jo aviossa, mummo toivoi, että suku pitäisi yhtä keskenään.

Isä: Taneli Saksman syntyi Pielaveden Heinämäessä 14.1.1882. (k. 8.1.1941) Avioitui Hildan kanssa, asuivat ensin heinämäessä, sitten Ala-Räisälässä, sitten Ylä-Räisälässä. Henkilökohtaisesti en muista ukki-Tanelia, mutta mummo kyllä muisteli häntä usein.

*******************************************************************************************************************

RISSALAN LIISAN LAPSUUSMUISTOJA

SIRKKA-LIISA HAUKKA os. Saksman

Olen entinen Rissalan Liisa, isäni oli Olli Saksman. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni siellä Rissalan talossa, joten se on mielessäni hyvin usein ja hyvin rakkaana. Kävin siellä kuusi vuotta sitten huomaten kaiken muuttuneen, näytti niin toisenlaiselta.

Mutta kerronpa nyt ensin niistä Rissalan mahtavista ajoista, joista minä tiedän vain omaisteni kertomusten perusteella. Vanha isäntä oli ukkini Robert Saksmanin isä, herastuomari Fredrik/Reittu Saksman. Hän ajeli komeasti upeilla hevosilla. Tullessaan Rissalan pihaan, jonkun rengeistä piti olla ottamassa hevonen vastaan. Saunan piti olla lämpimänä ja valmiina kylpemistä varten. Yksi palvelijoista meni kylvettämään ja pesemään isäntää. Siinä ei ollut mitään seksiä, vaan se oli ihan puhtaasti sen ajan työjuttu.

Ukkini Robert Saksman oli huutanut pakkohuutokaupasta oman kotitalonsa Rissalan, vanhimmalle pojalleen Ollille. Siihen aikaan menivät monet, isotkin talot, toisten takuiden vuoksi pakkohuutokauppaan, kuten tämä Rissalakin.

Rissalassa oli valtavan suuri tupa, jonka hirsistä sittemmin tekivät Mäntylän talon kokonaisuudessaan entisen palaneen rakennuksen tilalle. Tuvan uuni oli yhden nykyisen kookkaan kamarin kokoinen ja sitä lämmitettiin metrin pituisilla koivuhaloilla. Siinä tuvassa asusti aina vanhuksia, koska ei ollut kunnalliskoteja. Tähän tupaan mahtui hevonen kengitettäväksi, joku teki rekeä, toinen kiskoi päreitä, tehden niistä sitten pärevakkoja. Yksi mummo karstasi villasta lepereitä ja toinen kehräsi niistä lankaa.

Kun minä Pikku-Liisa kiukuttelin, niin yksi palvelijoista sieppasi syliinsä ja tanssi ympäri suurta tupaa ja lauloi ”tie uunille, tie uunille, tästäkö kautta, tästäkö kautta” ja jopas Liisalta kiukku haihtui.

Navettarakennus oli pitkä; ensin karjalato, sitten navetta 30:tä lehmää varten, sontala, sikala ja talli, jossa kuusi hevosta sekä varsojen aitaus. Myös meijerihuoneet olivat vielä lapsuudessani, ei tosin enää käytössä. Siellä oli mukava leikkiä. Karjalasta tulleita evakoita nukkui siellä, kun halusivat enemmän tilaa.

Liiterin katolla oli iso ruokakello, jolla kutsuttiin työväkeä syömään. Niin minäkin jo pienenä kiskoin narusta kelloa, mutta se oli vielä liian raskas, myöhemmin jo sujui hyvin. Vitsailtiin, että meidän kello sanoi ”vellille, vellille” ja Reittulan kello ” luuvellille, luuvellille”. Aittoja oli kuusi, neljä luhtiaittaa ja kaksi yksikerroksista. Minäkin nukuin kesäisin aitassa ja veljeni nuori Olli yläkerrassa. Iso kaunis pihlaja oli makuuaitan edessä, vieläkö lienee elossa.

Joki virtasi Rissalan maitten halki. Alle kouluikäisenä taapertelin yksin, kenenkään tietämättä, joelle poukamaan, joka oli syvä. Vettä oli meidän lipputangon syvyydeltä. Rupesin ottamaan kukkasta joesta ja humps, sinne Liisa humpsahti. Kävin pohjassa ja ihmettelin kun nousin ylöspäin. Sitten muistin, että pitää liikutella käsiä ja jalkoja ja niinpä pääsin rantaan. Joen reuna oli jyrkkä, mutta selviydyin siitäkin. Sitten juoksin puolen kilometrin verran iloisena ja huusin lähelle kotia päästyäni” minä osaan uida, minä opin uimaan”. Olisihan siinä voinut käydä huonostikin, mutta lapsilla on suojelusenkelit, niin kuin meillä aikuisillakin.

Melbourne 14.11.2003 Liisa Haukka

*******************************************************************************************************************

URKURIN PERILLISIÄ Heinämäen Rissalasta                                       

Helvi Heliö os. Valta ( s. 26.4.1918) muisteli

Kun Heinämäen Rissalan talon emäntä Reeta (1843- 1884) kuoli, isäntä Fredrik Saxman (1839- 1919) nai leski Riitta Kaisa Rytkösen (os. Jäntti), jolla oli kolme tytärtä. Hän oli minun mummoni. Fredrik sai Riitta Kaisan kanssa tyttäret Ada Marian ja Eeva Karoliinan. Adasta tuli minun äitini ja Karoliinasta Alapihan emäntä, ainoa oikea tätini. Muut lapset olivat sisarpuolia kahdelta taholta.

Ada meni naimisiin suutari Sylvester Vallan kanssa ja sen ajan hengen mukaan avioliiton määräsi isä näin: ”talolliset talollisia, piiat ja rengit toisiaan”. Siitä suuresta Rissalan talosta ei liiennyt äidilleni mitään. Korvaukseksi ja hyväsydämisyyttään Johanin äidin veljen vaimo kantoi meille ”lapssaanaisia”. Niitä odotettiin aina uuden lapsen syntymän jälkeen. Tuli paljon herkkuja ja vieläpä uudet mekkokankaat.

Ei meiltä puuttunut mitään. Äiti oli hyvä käsistään. Hän ompeli talollisille pukuja ja ne olivatkin toista maata kuin nykyiset. Isä oli suutarimestari. Hän kulki kylän taloissa tekemässä kenkiä niin kesä- ja talvi- kuin juhla-ja arkikenkiäkin. Hyvät olivat meilläkin kengät ja nätit, äidin ompelemat puvut päällä.

Aitan vintiltä löytyi Ameriikan sukulaisten lähettämiä hienoja vaatteita. Minun piti kerätä nyyttiin niitä hienouksia ja viedä pusikkoon kauemmaksi kotoa. Lähdin kotoa omissa vaatteissa, jotka äitimme laittoi päälle, mutta vähän matkan päästä pukeuduin hienoksi neidiksi. Ihmiset olivat ihmetelleet miksi yksi Adan tytöistä kulkee tuon näköisissä rekaleissa, kun toiset ovat niin siististi puettuja. Kansa ei ymmärtänyt muotia. Äiti itki häpeää. Ei ollut vihainen, tai en muista milloinkaan hänen olleen vihainen. Se oli kai sitä Saksmanien hienoutta. Hänessä tosiaan oli sitä hienotunteisuutta, jota minussa ei ollut milloinkaan. Meillä oli ihan tunnuksena se: nätit, kiltit ja hyvin käyttäytyvät lapset olivat tulleet Saksmanneihin. Rumat, äykkäpäiset ja tottelemattomat olivat Valtoja. Isäkin hyväksyi tämän periaatteen ja minkäpä sille totuudelle voi. Entisajan perheissä oli selvä jako, ei siitä riidelty eikä avioeroja otettu. Ei kuulunut aikaan.

Yhteys sukulaisiin oli silloin tärkeää. Räisälässä Taneli-enon kotona kävimme hevosella joka talvi. Eno jutteli isän kanssa salissa, mutta Hilma-täti oli meille lapsille hyvä, antoi pikkuleipiä salaa. Oli tovereita Paavo ja Aune. Paavo oli hieno poika, olin ihastunut. Alapihan pojat olivat samanlaisia kuin omat veljet, ei tytöille arvoa annettu.

Ala-Räisälässä tytöt olivat vanhempia. Alapiha Liinu-tädin koti oli paras kyläpaikka. Anni ja Bertta olivat nuoria aikuisia, mutta pojat Isko, Otto ja Veikko hyviä kavereita. Matti oli pikkupoika ja Liisa vauva. Täti pyysi minua kesäksi Liisaa katsomaan. Olin kotona tottunut hoitamaan pieniä sisaruksiani.

Kyllähän pojat olivat saman ikäisiä, mutta poikiin ei luotettu, olisivatko he malttaneet vauva olalla juosta marjahaassa. Laumassa olimme ja lapsi mukana. Muistan vanhan emännän, hän oli pieni ja tumma ja rakasti musiikkia ja tanssia. Kehotti tyttöjä tanssimaan naapurin nuorison kanssa, joku soitti. Mummo löi kepillä tahtia. Ajattelin silloin, niin kauan minäkin tanssin ja lopussa tahtia lyön. Se haave on jäänyt täyttymättä.

Anni naitiin Partalaan serkkunsa Jussin kanssa ja Bertta Juusolaan Väinö Havon kanssa. Kylälle oli skandaalia kerrakseen kun Väinö oli nuorempi. Siihen aikaan kaiken piti tapahtua sääntöjen mukaan, kaikki eivät vain totelleet. sukulaisuus vetää, myös Otto meni naimisiin Partalan Liinun kanssa. Kyllähän sitäkin avioliittoa paheksuttiin kylällä.

Kylistä parhain oli kuitenkin Rissala. Siellä oli paljon väkeä, omia ja vieraita mahtavan suuri tupa täynnä. Uunikin oli niin suuri kuin meikäläisen 3 h asunto. Uunin päällä oli kolme petiä ns. ruotiukoille. Se oli sen ajan sosiaalihuoltoa. Rissalan taloa kaikki pitivät kotinaan, tekivät töitä ja olivat tarpeellisia. Ukot korjasivat verkkoja, tekivät hellapuita ja muuta pientä tarpeellista. Mummot hoitivat lapsia, kehräsivät, kertoivat tarinoita ja olivat ilona ja lohtuna. Kävin siellä viipyen monta päivää. Nuoren isännän Juhon ja Tiinan lapset olivat parhaat leikkitoverit. Talo oli kuin vanha linna, pieniä aittoja rivissä, hyviä piilopaikkoja. En muista yhtään riitaa talossa, ei lasten eikä aikuisten kesken. Oli se merkillistä. Monta sukupolvea samassa talossa, lisäksi palveluskunta ja vielä ruotulaiset; ei riitaa, ei äyskimistä. Mistähän silloin rauha löydettiin?

Se oli kuin kuningaskunta; vanhaisäntä-eno kuningas, nuori Juho-isäntä työnjohtaja ja rengit työssä. Samoin naisten puolella; lihava täti oli hyvä emäntä, joka määräsi kaiken.

Yhden hauskan asian muistan. Ruotu-Ville oli sairas ja hänelle haettiin pappi. Matti Castren oli tullut Pielavedelle kappalaiseksi ja hän tuli taloon. Ville oli uunin päällä ja pastori pyysi häntä tulemaan alas. Ville kysyi:” Kuka sinnout?”C: Minä olen pappi. V: Et oo pappi. Et oo käännä koulujae? C: Kyllä olen käynyt papin koulut. V: Ee sulloo papin vuatteetkaa.

Castrenilla oli pussihousut ja saappaat. Rovasti Levander käytti papin vaatteita. Niinhän siinä kävi, että papin oli kiivettävä uunin pankolle, ettei olisi matkaa turhaan tehnyt. Villellä oli sääntönä, että herran piti näyttää herralta

Kerron vielä hautajaistavoista. Mitä suurempi talo, sitä komeammat hautajaiset, jotka pidettiin kotona. Vainaja oli aitassa puuarkussa. Avoin arkku tuotiin pihalle kuusten keskelle. Talonväki ja vieraat hyvästelivät vainajan, veisattiin virsiä ja arkku suljettiin ja nostettiin rekeen. Hautajaisvieraat lähtivät kukin omalla hevosellaan kirkolle. Hautajaissaattueeseen saattoi kuulua parikymmentäkin hevoskuntaa.

Meidät lapset jätettiin kotiin, vain pitoemännät jäivät ruuan laittoon. Meistä lapsista se oli se paras hetki. Sukulaislapsia oli paljon ja leikit luisti. Sanotaan että” toisen kuolo on toisen leipä” sitä me emme ymmärtäneet. Vuorotellen päästiin hautajaisiin ja se oli ilo, saatiin paljon hyvää syötävää pitopöydästä ja tavata sukulaislapsia.

Vielä kerron serkustani Vuormäen Annista. Vuorimäen talo oli korkealla mäellä, missä koululaiset kävivät mäkeä laskemassa. Pojat tekivät hyppyrin ja kehottivat tyttöjä laskemaan. Voi, voi kun heillä oli hauskaa, kun me kaaduimme. Isäntä Paavo oli arvostettu kunnallismies. Heikki-poika hoiti talon työt yhden luottorengin kanssa ja Hilima, vanha emäntä, kasvatti lapset. Anni synnytti ja imetti lapset ja hoiti karjan.

Minut kutsuttiin Vuormäelle kotiopettajaksi. Olin käynyt kiertokoulun ja oppinut lukemaan kotona isompia kuunnellessa ja pienempiä tuutussa souvatellessa. Menin ylpeänä työpaikkaani ja aloitimme heti. Pojat vähän niskuroivat, mutta Hilma komensi; on toteltava Helviä.

Kunnes tuli ruoka-aika; keittokuppi pantiin penkille ja kaikki siitä syömään, lattialla polvillaan. En ollut tähän tottunut, meillä kotona syötiin kaikki samassa pöydässä, kukin omasta kupistaan. Se oli niin suuri loukkaus, etten syönyt vaan otin takkini ja lähdin. Siihen katkesi opettajan urani.

 

Ikälän Liinu perheensä kesken touhukas emäntä. Hänelle sattui niin hieno mies Lauri, ettei hän puuttunut peltotöihin. Työt tekivät isäntärenki ja Aura-tytär, jossa oli maahenkeä. Heillä oli myös kauppa, jota Aura hoiti. Auran harrastuksena oli muistaa kaikki Euroopan maiden kuninkaat ja kuningattaret ja heidän historiansa. Ei ollut henkilöautoja Heinämäessä muilla kuin Ikälän isännällä. Sitä käytiin ihmettelemässä.

Kerran isäntä ilmoitti kotiväelleen ja kyläläisille lähtevänsä tärkeälle matkalle. Vihtori Kosola oli kutsunut hänet Mäntsälään tositoimiin. Eikä hän tulisi takaisin, ennekuin Suomi on tehty suureksi ja Viena valloitettu. Totesi siinä kuinka helposti se heiltä käy, kun on saatu, oma mies, Pehr Erik Svinfhuvud presidentiksi. Vajaan viikon kuluttua isäntä palasi vaiteliaana eikä vastannut kysymyksiin. Naapurit kyselivät:” joko Suomen rajat on muutettu ja sepä kävi äkkiä”. Radiosta oli kuultu presidentin jyrisevä puhe: talonpojat menkää kotiinne viipymättä, niin teitä ei rangaista.

Saapunut sukuseuran käyttöön 11.11.2004

*******************************************************************************************************************