Seppä Högmanista, Ukko-Paavosta ja Kiljanderin papeista

Herättäjän päivä Laukkalassa 20.8.2017

Suomalainen kirjaviisaus on itse asiassa varsin nuorta. Kaksoisvirtojen maan muinaiset sumerilaiset oppivat kirjoittamaan ja merkitsemään aatoksiaan jälkipolvien tiedoksi joskus 5000 vuotta sitten, niin meillä korkeampi opetus pääsi alkuun Turussa vasta vuonna 1640 eli vajaat 400 vuotta sitten. Toki sitä ennenkin oli jo muutama suomalainen käynyt keskiajalla hakemassa tietoa suoraan Euroopasta, Ranskan ja Saksan yliopistoista. Mutta kaikkinensa: jos sivistystä mitataan kirjatiedolla, niin sivistyksen historia supistuu meillä reippaasti alle 1000:een vuoteen.

Toinen asia on sitten, onko kirjasivistys tiedon korkein laji. Ei välttämättä. Jos katsomme vaikkapa kansalliseepostamme Kalevalaa ja tutkailemme sen muinaisia hahmoja, niin filosofian tai teologian tohtoreita tai professoreita sieltä ei löydy. Mutta mahtavia tietäjiä siellä on, muitakin kuin tuo yksi ainoa vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen.

Ihminen on kyllä kasvanut pituutta ja paksuuttakin kirjasivistyksen ja yleisen elintason nousun myötä. Mutta ihmisen aivot ja sen myötä äly ovat säilyneet ilmeisen vakiona hamasta Aatamista ja Eevasta lähtien. Tänään äly ja tieto on keskitetty paljolti yliopistoihin ja muuhun tiedemaailmaan, mutta suurimman osan ihmiskunnan historiasta äly on kulkenut kansan keskellä, kun viisaimpia ei koulutettu pois rahvaan parista.

Tämä on se tausta, miksi meillä on näitä väinämöisiä ja seppähögmaneja, joilla on ollut tavallista syvempi äly ja ymmärrys ihmiselon ikuisista perusasioista. Edesmennyttä Erno Paasilinnaa lainaten: ainoita oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja. Tämän päivän maailmassa sivistys ja tieto ovat kehittyneet niin, ettei vastauksia tarvitse lähteä kyselemään edes eläviltä kirjaviisailta, vaan kaikkeen alkaa löytyä vastaus koneelta. Se on toisaalta ihan mukava juttu meidän tyhmempien näkökulmasta: googlettamalla jokainen tuntee olevansa samalla viivalla viisautta jaettaessa.

Suomalainen maaseutu on toisaalta autioitunut niin, että sieltä on turha kenenkään lähteä sieluntuskissaan etsimään tämän päivän seppähögmaneja. Muutama vuosikymmen sitten se oli vielä mahdollista, kun kylien parhaita poikia ja tyttöjä ei oltu koulutettu kylältä pois. Mieleeni on jäänyt edesmenneen piispa Jukka Malmivaaran sana, miten hän omia aatoksiaan selvittääkseen nousi Kuopiossa autoon ja ajoi vajaan 200 kilometrin päähän, soiden keskelle Kiuruveden Lapinsaloon juttelemaan asioista Rajalan isännän Ville Leskisen kanssa ja sai sieltä, mitä oli lähtenyt hakemaan. Villen veli Lauri Leskinen, jonka syntymästä tulee kuluneeksi ensi vuonna 100 vuotta, oli 1970-luvun johtava suomalainen näytelmäkirjailija, savolainen Tsehov,  enkä yhtään epäile, etteikö Villestä olisi tullut samanveroinen koko valtakunnan tuntema sanataituri ellei hän olisi jäänyt viljelemään kotitilaansa.

Kun muistelen omia kouluaikojani, niin Paavo Ruotsalainen esitettiin meille savolaisen kansan keskuudessa eläneenä kouluja käymättömänä ja köyhänä talonpoikana, joka uskonsa takia oli valmis jättämään perheensä näkemään nälkää.

Tämän päivän katsannossa asiat tuskin olivat niin surkeassa jamassa. Tahkovuoren kupeella Aholansaaressa asuttaessa perhekunta pyöritti tuottoisaa kivibisnestä, kun Paavon tyttäret onnistuivat tuomaan sukuun narhakoita vävyjä .                              Ja kun katsotaan Paavon omia sukujuuria, ei hän aivan pystymetsästä lähtenyt selittämään Raamatun sanaa kanssaveljilleen ja -sisarilleen "kahden hiippakunnan piispana". Turhan vähälle huomiolle on jäänyt, että äitinsä välityksell Paavo kuului hyvin läheisesti yhteen Pohjois-Savon merkittävimmistä pappissuvuista - Kiljandereihin, jotka neljän sukupolven ja peräti 150 vuoden ajan pitivät kaavilaisia kurissa ja herran nuhteessa, lyhyttä 10 vuoden jaksoa lukuunottamatta vuosina 1710-1720. Tuolloin Suuren Pohjan sodan aikana, jolloin Suomi oli venäläisten miehittämänä, kappalaisena oli Fabritiusten pappissuvun Claus Fabritius, jolla hänelläkin lienee ollut jotain sukuyhteyttä Kiljandereihin.

Kaavi oli liitetty muun Pohjois-Karjalan mukana Venäjän vallan alta Ruotsin kuningaskunnan osaksi vuoden 1617 Stolbovan rauhassa. Savolaisia luterilaisia tunki joka suunasta ortodokseilta vapautuneille maille ja omaksi kappeliseurakunnakseen Kaavi erotettiin Liperin emäseurakunnasta jo vuonna 1653. Ensimmäinen pappi oli Skyttejä, mutta jo toisena paimenena oli ensimmäinen Kiljander - Mårten eli Martti, joka aloitti 1679 ja jonka aika päättyi vuoteen 1710 ja Claus Fabritiuksen kymmenvuotiskauteen.

Vuonna 1720 kappalaiseksi nimettiin Martin poika Anders eli Antti, joka toimi virassaan vuoteen 1743. Anttia seurasi hänen poikansa Martti, joka oli pappina yli kuusi vuosikymmentä, aina vuoteen 1805, jolloin kappeliseurakunta oli kasvanut niin suureksi, että se nimettiin omaksi, itsenäiseksi seurakunnakseen ja annettiin Martin pojan Samuelin kaitsettavaksi (vuodet 1805 - 1829). Samueliin päättyy Kiljanderien ennätysmäisen pitkä paimenkausi Kaavilla, mutta toki Kiljander-sukuisia pappeja toimi vielä myöhemminkin kirkonmiehinä muissa seurakunnissa eri puolilla Suomea ja Savoakin.

150 vuoden paimennuksesta huolimatta Kiljandereista ei ole nähtävissä tai aistittavissa juuri mitään tämän päivän Kaavilla. Yhdestäkään Kiljander-papista ei ole pystyssä muistokiveä hautausmailla. Vain viimeisen papin Samuelin kolmen tyttären valurautaiset, identtiset muistoristit ovat säilyneet 1800-luvun lopun pappishautojen kupeessa. Nämä Maria, Margareta ja Kristina Kiljander elivät pitkän elämän, kaikki yli 80-vuotiaiksi ja kun katsoo heidän vieretysten olevia hautaristejään, tulee mieleen, että he ovat kuin tsehovilaiset "Kaavin kolme sisarta".

Millaista elämää nämä naimattomiksi jääneet pappilan mamsellit mahtoivat elää? Mistä he saivat elantonsa, kun suku oli poistunut pappilasta ja ruokakellarin avaimet olivat toisilla? Tiedetään, että ainakin osittain nämä naiset saivat elantonsa hoitamalla veljiensä lapsia ja auttelemalla muutoinkin veljien perheitä. Kristinalle olisi ollut tarinan mukaan tarjolla mainio sulhanen ja aviomies, suomalaisen kansanperinteen tallentajana historiaan jäänyt Julius Krohn, joka oli keräysmatkoillaan pysähtynyt hetkeksi myös Kaavin pappilaan. Pappilan vieressä pienessä saaressa Julius oli esittänyt kosintansa Kristinalle ja saanut rukkaset. Tuon muistona saarta ryhdyttiin puhuttelemaan Kaavilla Rakkauden raunioittennimellä.

Lapinlahtelaisen Paavo Ruotsalaisen elämään Kiljanderit tulivat 1700-luvun alussa Kaavin kapplaisena toimineen Antti Kiljanderin kautta. Paavon äidinpuoleinen mummo Anna oli näet tämän Antin tytär, joka ei ajan yleisen tavan mukaan ollut saanut miehekseen pappia, vaan joutui tyytymään sotilaaseen, kuopiolaiseen Johan Svahniin, mistä avioliitosta syntynyt Kristina-tytär avioitui sitten varakkaana pidetyn talonpojan Vilppu Ruotsalaisen kanssa.

 Me kaikki tiedämme, mikä merkitys mummoilla on nuorten poikien elämässä, ja ihmettelen suuresti, etteikö näin olisi ollut myös Paavo Ruotsalaisen elämässä. Anna-mummon ja Kristina-äidin myötä Kaavin pappilan henkinen perintö ei voinut olla vaikuttamatta, kun tiedetään, että suvun merkitys oli 1700-luvulla vielä monin verroin suurempi kuin tänään. Kaavilaisena minä toivon, että tätä Paavon ja Kiljanderien pappissuvun suhdetta selvitettäisiin enemmän kuin mitä tähän saakka on tehty.

Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten Kiljanderien pappissukuun kuulunut Kaarle Martti Kiljander(1817-1879) kappalaisena Lapinlahden Väärnin pappilassa ja kirkkoherrana ja rovastina Nilsiässä toimiessaan suhtautui Ukko-Paavoon ja herännäisyyteen? Tunsiko hän olevansa saman hengen lapsia? Kaarle Martti Kiljander oli oman aikansa johtavia pappismiehiä, joka teki merkittävän päivätyön Kuopion tuomiokapitulissa ja oli mukana virsikirjan uudistaneessa vuoden 1863 toimikunnassa yhdessä Elias Lönnrotin ja Sakari Topeliuksen kanssa. Ennen yliopistoa hän oli ollut J.L.Runebergin opissa Porvoossa, tullut näin tuttavaksi runon ruhtinaan kanssa ja siltä pohjalta myös suomensi vuoden 1863 virsikirjaan tukun Runebergin virsiä, joista puolen tusinaa on mukana myös tämän päivän virsikirjassa. Kaarle Martti Kiljander suomensi myös ensimmäisenä Runebergin Maamme-laulun, jonka Helsingin yliopiston savokarjalainen osakunta kajautti suomeksi heti vuonna 1849, vuosi ruotsinkielisen kantaesityksen jälkeen. Aikansa suomalaisuusmiehenä Kiljander oli kakkosketjua heti neljän suuren Lönnrotin, Runebergin,Snellmanin ja Topeliuksen jälkeen.

Täällä keskitytään puhumaan Ukko-Paavon ja Seppä Högmanin suhteesta. Kun paikalla on korkea-arvoisia kirkonmiehiä ja oppineita, esitän kainon toiveen, että joku ottaisi tutkiakseen myös Paavon ja Kiljanderien pappissuvun suhteen kuin myös sen, missä hengessä Kiljanderit sukupolvesta toiseen sanaa julistivat. Ja yksinkertainen kysymys: Liekö Paavo matkoillaa edes pistäytynyt tapaamassa sukua Kaavin pappilassa?

Vuosisatojen saatossa Kaavilla on ehtinyt olla monenlaisia pappeja, enkä usko, että Kiljanderit ovat olleet sieltä jyrkimmästä päästä. Tuskinpa heitä olisi pyydetty papeiksi polvesta polveen, jos olisivat julistaneet pelkkää tulta ja tulikiveä laumansa ylle. Muisto on kadonnut, mutta ei heitä ainakaan pahalla muistella, ja se kertoo jo paljon.

Kotiseutuneuvos Seppo Kononen

Kaavin pitäjäseuran puheenjohtaja